Lauluja miehen heikkoudesta: stemmalaulut ja akustiset kitarat piristävät Eppujen perussointia
Juha Siren, Helsingin Sanomat 29.10.2004
Eppu Normaali ei ole vain musiikkia. Se on Suomi-ilmiö, jonka
kuuntelu kietoutuu väkisinkin jokaisen omaan henkilöhistoriaan. En
minäkään kuuntele Sadan vuoden päästäkin -uutuutta muistamatta, että
13-vuotiaina kellaribändimme soitti moniakin Eppujen lauluja. Ja että
tein ensimmäisen haastatteluni 14-vuotiaana "omakustannelehteen",
jolle Juha Torvinen ja Aku Syrjä puhuivat studiolla kesken Cocktail
Bar -levyn äänitysten. Muisti tekee vanhasta fanista
puolueellisen. Eppujen toivoisi onnistuvan. Vielä kerran.
Onneksi uutuus osoittautuu hyvinkin kelvolliseksi Eppu-levyksi. Se
on tuotannoltaan parempi ja tempoiltaan edes hitusen ripeämpi kuin
vuonna 1993 julkaistu Studio etana. Laulujen keskimitta on jälleen
armeliaasti alle viiden minuutin.
Stemmalaulut ovat kiitettävästi monipuolistuneet basisti Sami
Ruusukallion päästyä ääneen. Studio etanalta stemmalaulut kummasti
unohtuivat, mutta nyt mainiolla Olen tuntenut sut -raidalla on jopa
kaunis a cappella -kohta. Myös akustisten kitaroiden lisääminen
tuoreuttaa tuttua sointia mukavasti.
Yhtye kuulostaa edelleen oikealta bändiltä, ja komppi rullaa
vapautuneemmin kuin klikin kanssa soitetulla Studio etanalla. Kun
paketti on nyt saatu kasaan, seuraavalla levyllä voisi ilmaisua ja
tempovalikoimaa ehkä taas laajentaa. Nyt keskitempoista jolkottelua ja
hajamielistä pikkailua keskirekisterissä kertyy aika paljon noin
55-minuuttiselle levylle.
Siinä Cocktail Bar -ajan haastattelussa Aku ja Juha totesivat
meille koulupojille, että levylle tulisi "enemmän munaa" kuin Akun
tehtaalle. Nyt moinen ei ole tavoitteena. Päinvastoin,
tarkoituksellinen munattomuus ja mua heikottaa -asenne nousee jopa
levyn kantavaksi teemaksi. Se on rehellistä. Se on jopa kiinnostavaa.
Avain löytyy kakkossingleltä Ei sankariainesta. Siinä Martti Syrjä
laulaa, kuinka "toiset purjehtii läpi elämän jormat ojossa". Laulun
kertojaminä ei kuitenkaan "elä elämää väkevää", vaan on jäänyt "elämän
suureen vaivaistaloon".
Ja tätä kautta Eppu Normaali on edelleen hauska yhtye. Ei enää
rehvakkaalla eikä pirteällä tavalla, vaan kohottamalla perisuomalaisen
ruikutuksen niin valtavaksi, että minä-muotoon kirjoitetut sanoitukset
toimivat myös parodioina.
Ruikutuksen ja parodian lisäksi sanoituksia ristiinvalottavat aidot
ja liikuttavat hetket. Malliesimerkki tästä on Polttaa-raidan riimi
"Enhän mä koskaan saanut oo kainaloon / mitään hikeäni
parempaa". Vitsikäs riimi naurattaa, mutta sen jatko ?eikä edessäsi
sydäntä oo arempaa? tuo heti mukaan uuden tason.
Martti Syrjä laulaa omalla tyylillään erinomaisesti ja vääntää
sanoittajana kuluneistakin kielikuvista tuoreita ja hauskoja
kaksoismerkityksiä. Myös masennuksen kuvaukset ovat mukana miltei yhtä
vahvoina kuin Studio etanalla ja jo Valkoisella kuplalla. Esimerkiksi
Missä olen juuri nyt? on vereslihainen tilitys, jonka neutraali ja
ripeähkö esitys tosin piilottelee miehen heikkoudesta kertovan tekstin
pohjimmaista järkyttävyyttä.
Tämä levy on pysyvyyden ylistys, mutta on se muutakin. Moni
ostanee Eppujen uutuuden saadakseen kosketuksen kadonneeseen
nuoruuteen. Mutta levy pakottaakin kuulijan kohtaamaan lähes
viisikymppisten miesten mielenmaiseman, jossa elämä "lipuu hiljaa
huomiseen erehdysten kautta" ja "eläjää tyhjiin pumpataan", vaikka ei
muuta tekisi kuin jäitä polttelisi.
Millään muulla yhtyeellä ei ole näin paljasta sanottavaa miehen
heikkoudesta. Ja noiden heikkouksien tunnustamisessa Sadan vuoden
päästäkin on hyvin vahva levy.
[SULJE]