Eppunormaali.net - Eppujen fanisivut



Eppunormaali.net --> Cocktail Bar --> Juttuarkisto --> Juttujen selailu  --> Helsingin Sanomat 10.7.1982



Eppu Normaali korjaa kypsää satoa

Helena Ylänen, Helsingin Sanomat 10.7.1982

Suomalaisessa rock and rollissa ei tänä kesänä ole kiihkeitten murroskausien kipunoivaa jännitystä, mutta ensi kerran siinä voi havaita suuren sadonkorjuuajan pehmeätä kypsyyttä. Asiat ovat täällä ainakin yhtä hyvin kuin maailmalla, missä presidentti Reaganin radiopolitiikka tyrehdyttää kaiken erilaisuuden ja Rollareitten kesäkiertue on kauden tapaus.

Suomalainen rock on parhaimmillaan täysin kotimaista ja silti rockia. Nyt on tasoa. Suurten yhtyeitten katveessa kihisee pikkubändejä. Kaikkea saa nyt olla ja kaikkea kuunnellaan, jos kohta vähän flegmaattisesti niin kuitenkin suvaitsevaisesti.

Eppu Normaalin, Hassisen Koneen, Pelle Miljoonan ja Juice Leskisen Grand Slamin ohella on olemassa yhä Hurriganes, tietenkin Dave Lindholmin Bluesounds, ja uudempia porukoita Paul Oxleyn ja Broadcastin popista J. Karjalaisen Mustien lasien ja Kummien heppujen kautta rapparibändi Popedaan ja Zero Ninen heavyyn.

Ilman Leskistä ei olisi varmaan suomalaista rock and rolliakaan ja hänen nykyinen bändinsä on hyvinä iltoina suuri nautinto, tiukasti soittava ja hauska.

Lihaksikkaitten intellektuellien suosikki Pelle Miljoona on kuulostanut minun korvissani aina tahattoman koomiselta pakertajalta, teennäiseltä kiihdyttelijältä, jonka resurssien kapeus paljastuu armottomasti heti kun yritetään jotain pehmeämpää. Sodoman pojan musiikin maireus paljastaa ajatuksen keinotekoisuuden.

Seitsenmiehinen Hassisen Kone on voimanpesä, joka kykenee nostattamaan lavalla kauhistuttavan myrskyn. Kiihkossaan se hyökkää piisien kimppuun kuin tappaja ja luovuttaa vasta kun kappaleesta on henki pois, vain syöksyäkseen uuden piisin kurkkuun.

Eppu Normaalilla on Suomen paras bändisoundi, pyöreä, tiukka ja ilmeikäs. Keikoilla piisit muodostuvat erittäin nopeiksi ja yhtenäisiksi, joten Eppujen hyvä keikka on mahtava ilotulitus sähköisiä, hyviä fiiliksiä.

Tie vie

Viime kuussa Eppu Normaali julkaisi viidennen lp:n Tie vie, joka lopullisesti on inspiroinut tunteen tästä suomalaisen rock and rollin ennen kokemattomasta kypsyydestä.

Eppu Normaali on ylöjärveläisyhtye, joka aikanaan muodostettiin kahdesta veljeksestä, yhdestä serkusta ja muutamasta koulukaverista.

Eppu Normaalissa soittavat kitaristit Mikko eli Pantse Syrjä ja Juha Torvinen, basisti Mikko Nevalainen, rumpali Aku Syrjä ja laulaa ensimmäisen nuorempi veli Martti Syrjä.

Tie vie on levy, jota ketkään muut ihmiset maailmassa eivät olisi voineet tehdä. Pantse Syrjä on sen säveltänyt ja Martti kirjoittanut laulutekstit. Levy tekee oikeutta Eppu Normaalin perhetaustalle. Siinä on sallittu ihmisten kasvaa ja osoittaa oikeita piirteitään ja samalla musiikki on avartuntut, selkiytynyt ja tullut monipuolisemmaksi.

Eppu Normaali aloitti uuden aallon parhaimpiin kuuluneella singlellä Poliisi pamputtaa. Viime vuonna yhtye teki jo uusille urille lähteneen lp:n Cocktail Bar.

Tie vie on kehkeytynyt siitä hämmennyksestä, ettei Cocktail Bar yllättäen ollut täydellinen menestys. Sitä myytiin mukavasti ja sen kappaleet olivat suosittuja keikoilla, mutta levyn ympärillä oli ilmapiiri, jonka Eput kokivat kohteliaan kiusaantuneeksi.

Se havahdutti heidät huomaamaan, että rockrallien aika on ohi, mutta muutoksen pakottaminen on väkinäistä. Epämukava kokemus rohkaisi piisien tekijöitä vapauttamaan itsensä Eppu-ilmiön kahleista ja tekemään itsekkäästi mitä sisimmissään halusivat.

Niin Tie vie on heidän talvisen kehitysvaiheensa kypsä hedelmä, asenteeton, virkeä ja vaihteleva. Huumori on löytänyt uudelleen sijansa, mutta menneitä piikittelyjä täyteläisempänä.

Lauluja

Tie viessä on 11 kappaletta, joita on vaikea määritellä muuten kuin rocklauluiksi. Ne eivät ole laulelmia. Niissä ei ole mitään laulelmiin liittyvään niljakasta helppoilua ja niiden upeat melodiat nousevat rockpohjasta.

Laulaja on Tie vie -levyn tärkein solisti ja tekstit joita hän laulaa ovat täysipainoiset. Tie vie ei ole piinallisesti teemalevy, mutta varsin yhtenäisesti se tulee tulkinneeksi nykyistä ilmapiiriä mm. eräiden nopeasti hahmoteltujen mieskohtaloiden kautta.

Sen henkilögalleriaan kuuluvat suomalaista perisyntiä kantava perheenpää, maanteitä rassannut rekkakuski, koulusta pinnaavat pojankoltiaiset, viinasta uskontoon seonnut nuorisotyöntekijä ja oravapyörästä irtautunut eläkkeensaaja.

Tekstit tapailevat elämässä vaikuttavia abstraktejakin voimia havainnoimalla kulttuurin kansallemme tarjoamaa omakuvaa, kulkemalla hyvän ja pahan taikametsässä ja kokeilemalla sirpaleita ydinkatastrofin jälkeen.

Tekstit ovat hyvin kuvalliset. Ihmishahmot, maisemat ja tapahtumat voi nähdä elävinä silmiensä edessä. Ne kirjoittanut Martti Syrjä sanoo, että sillä tavalla ne ovat syntyneetkin. Hän kuuli sävelmät nauhalta Pantsen soittamina ja sanoitta hyräileminä. Ne alkoivat oitis muodostaa hänen päässään elokuvan kaltaisia kuvia, joiden perusteella hän kirjoitti sanoitukset.

Teksteistä tuli ehjiä, aidon poeettisen mielikuvituksen leimaamia ja maailmaa monipuolisesti ymmärtäviä.

Martti sanoo, että "mielikuvituksessa ne ovat alitajuisesti syntyneet. En minä olisi osannut niitä tietoisesti johdatella".

Murheellisten laulujen maa on Tie vien tunnetuin kappale, singlenä radiossakin soiva tragedia suomalaisen miehen taakasta, joka hiljaisesta alusta kohoaa komeaksi paatokseksi. Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa, jonka tuhansiin järviin juosta saa huipentuu hiuksianostattavaan routaan. Kylmästä mullasta katsovat yhtä lailla hallan kylmä silmä kuin poikien väkivaltainen ja itsesäälin riuduttaman perinnön jättävät isien sukupolvet.

Mutta laulussa ei puhuta vain miespolvista, jotka ajavat vaimonsa ja lapsensa lumihankeen. Viimeisessä säkeistössä vilahtaa suomalaisen kulttuurin osuus tässä kierteessä: lauluissa hukkuvat elämän valttikortit ja kiinni pysyvät taivahan portit.

Martti sanoo, että suomalainen elokuva, kirjallisuus ja iskelmät ovat aivan omistautuneet kuvaamaan kärsimyksiä, oikein kaapimaan paskakaivon pohjalta. Ikään kuin vähempi ei riittäisi.

Jackpot on aamuaurinkoinen rakkaudentunnustus, nuori mies alastomana mutta ei yksin. Se tuo tietenkin ohimennen mieleen Cocktail Barin ongelmalliset naissuhteet. Tässä laulussa ei ole rooleja eikä komplekseja vaan ehjää onnea.

Metsässä

Vahantajoki on impressionistinen rakkaudentunnustus lapsuuden maisemille. Se kertoo kotitalon lähellä sijaitsevasta jokipahasesta, jonka rannoilla kasvavaan vihreään viidakkoon mentiin makailemaan, tupakoimaan, onkimaan, juttelemaan ja juomaan Esterin kaupasta ostettua keskiolutta.

Peittelemättömästi Martti Vahantajoessa parahtaa luonnon puolesta: "Voi jos kaupunkilaisetkin oppisivat tajuamaan kuinka hyvä ihmisen on olla metsän keskellä.""

Pahan puun metsä on kokemuksellisesti samaa perää, metsän eläimeksi itsensä tuntevan luontoihmisen taianomainen kuvaus hyvistä ja pahoista voimista.

Martti sanoo, että Pantsen sävellyksessä oli niinn selkeästi kaksi vastakkaista osaa, ahdistava osuus ja helpottava, reippaampi osuus. Se synnytti mielikuvan metsästä, missä voisi törmätä pahaan puuhun, pahuuden aineellistumaan. "Sillä ihminen kantaa mukanaan alkukantaisen ihmisen pelkoa."

Pahan puun metsä on Tie vien ehjin teksti. "Vihreän vaaran" maagiseen katkeamattomuuteen yhdistyy ajatus moraalin olemassaolosta. Paha voi olla ikuista, mutta valinta on ihmisen.

Näinä päivinä on mielikuvitusvisio ydinkatastrofin jäljiltä, jolloin valinnan mahdollisuus on jo käytetty. Se on iroaniasta raivoon nouseva ja lopussa resignaatioon taipuva kuvitelma tuomiopäivän tunnelmista.

Eleganssia

Tie vien muissa kappaleissa on runsaasti sanoituksellisia herkkuhetkiä. Heikoimmillaan ne ovat vain ajankohtaisia, muutamaan nokkelaan oivallukseen perustuvia pilakuvia, jotka tyhjentyvät nopeasti.

Mutta Tie vie on myös musiikkia. Jackpot on Pantsen varmaan paras sävellys, täydelliseen kauneuteen liittyvän ohikiitävän kivun merkitsemä neronleimaus, joka tosin soi Mika Kaurismäen samannimisen lyhytelokuvan teemana vieläkin kipeämmin.

Murheellisten laulujen maa on komea melodia, klassikoksi syntynyt.

Tie viessä sävellykset ovat pääosassa. Niiden emotionaaliselle herkkyydelle ja variaatioille tehdään sovituksissa oikeutta. Rytmit ja tempot vaihtelevat. Soittamisessa vaihtelevat kevyt ironia, vähäeleinen apeus ja tiukat rockkuviot. Ja vielä usein niin, että kaikkein kylmäverisimmät tekstit soitetaan keinahtelevan keveiksi ja lauletaan hyväntuulisesti. Se murtaa tunteilun mahdollisuuden, eikä kappaleista tule tuhruisia myötäparkuja.

Martin rehtihämäläinen ääni soi paikoin oikein kauniisti ja aidon ilmeikkäästi. Pantse on hajottanut itsensä koko levylle pieniksi vivahteiksi, kitaran kujerruksiksi, murinoiksi, ja vain harvoin hän antaa särmikkäästi möyryävän rockkitaransa paahtaa vapaasti.

Kahden kitaran yhteistyö on nautittavaa, jotkut bassokuviot ovat herkullisia ja rummut nakuttavat ja tussahtelevat aivan pinnassa. Eppujen soittoapuna on entinen Juicen ja nykyinen Hassisen Koneen pianisti/urkuri Safka, joka lurauttelee makeita fraaseja erilaisista kosketinsoittimista.

Tie vie on eleganttia rockmusiikkia. Se on rehellinen ja tyylikäs. Eppu Normaalin musiikissa on elinvoimaista valoisuutta vailla harhakuvia. Siinä ei ole sijaa pessimismille.

[SULJE]


EPPU-KESKUSTELU EI TOISTAISEKSI KÄYTÖSSÄ!
EPPU-KESKUSTELU
EI TOISTAISEKSI KÄYTÖSSÄ!


KEIKKAGALLERIA: Keikkakuva
Keikkagalleriassa 1107
Eppu-keikkaa!

JUTTUARKISTO:
Juttuarkisto
""


SIVUN NIMI: Helsingin Sanomat 10.7.1982
PÄIVITETTY: 08.12.2007

Kaikki arkiston lehti­jutut ovat alkuperäisten teki­jöi­den ja kustantajien omai­suutta. Juttujen osittai­nen­kin julkaisu on kielletty ilman kustantajien lupaa.

© Eppunormaali.net
Sivun alkuun