Eppu Normaali oli hallissa kuin kotonaan - lavalta puuttui vain kahvinkeitin

Ilkka Mattila, Helsingin Sanomat 8.12.1999

Vuosi 1999 on ollut suomalaisessa popmusiikissa nostalgian kausi. Niinpä se sopi päättää - ennen Mestareiden uudenvuoden konserttia - Eppu Normaalin kanssa. Epuillahan suuri osa 1990-luvusta on mennyt uutta odotellessa ja 1980-lukua muistellessa.

Yhtyeen ura on ollut ainutlaatuinen. Räkänokkaisista punkkareista tuli kahdessakymmenessä vuodessa aikuisten idoleita; Eppu-levyjä on myyty vuosien varrella toista miljoonaa ja nyt vuosituhannen vaihtuessa yhtye myi loppuun maan kaksi suurinta esiintymissalia.

Uusien levyjen tekeminen on osoittautunut sille kerta kerralta työläämmäksi, ja edellisen studiolevyn vaatimattomampi menekki viittaa siihen, että yleisö haluaakin mielummin sijoittaa rahansa Eppu-keikkoihin, joissa soivat tutut kappaleet.

Eppu Normaalin itsenäisyyspäivän show alkoi hätkähdyttävän mahtipontisesti nauhalta soivalla jousi-introlla, jonka tuottaja T. T Oksala oli sovittanut Lensin matalalla -kappaleesta. Hämmennys katosi yhtyeen tallustellessa lavalle ja Martti Syrjän lausuttua avaussanansa. Eppu Normaalille ominainen epäkarisma ja käsityöläisen verkkainen täsmätyörytmi vangitsivat otteeseensa ensi tahdeista lähtien. Eppu Normaali oli kaupungin suurimmassa salissa ja 13000 ihmisen edessä kuin kotonaan. Lavalta puuttui vain kahvinkeitin.

Pitkään tekeillä olleet uudet kappaleet ovat yhä ilman tekstejä, ja vajaan kaksituntisen konsertin ohjelmisto oli vailla yllätyksiä.

Eppu Normaalin keikkakunto ei ole pitkien taukojen jäljeltä aivan huippuvuosien terässä. Varsinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana sointi oli kireä, ja tuttu lämmin murina löytyi vasta loppupuolella. Martti Syrjän äänikin temppuili alussa, eivätkä kaikki sanat muistuneet aina mieleen.

Tutuista hiteistä huolimatta myös yleisö pysyi säyseänä, ja vasta jämäkästi soinut Lensin matalalla nosti tunnelmaa, ja perään ilman taukoja paiskatut Jee jee, Njet njet ja Nyt reppuni jupiset kohottivat tunnelman katsomossa ja muistuttivat kaikille, että Eppu Normaali on yhä halutessaan pirullisen tehokas rock and roll -yhtye.

Se ei ehkä enää halua soittaa tauotta intensiivistä ja voimalla vyöryvää rockia, mutta tarvittaessa se osaa sen mainiosti.

Ironista onkin, että juuri Njet njetin kaltaiset vanhat punkpop-numerot täyttivät suuren tilan parhaiten. Uudempien ja vähäeleisempien kappaleiden aikana puitteet tuntuivat liian suurilta ja yhtye liian sulkeutuneelta.

Eppu Normaali on aina tehnyt musiikkinsa omaa logiikkaansa noudattaen, mutta silti konsertilta olisi toivonut pientä lisähehkutusta; rohkeampia sovituksia ja ennen kaikkea Eppu-soinnin helmillä elämöintiä.

Pantse Syrjän ja Juha Torvisen rehevää kitaransoittoa ja Aku Syrjän persoonallisen rönsyilevää rummutusta olisi voinut tuoda reilummin esiin. Nyt näitä väläyteltiin vain hetkittäin, kuten Tahroja paperilla ja Voi kuinka me sinua kaivataan -kappaleissa.

Mutta tietysti Eppu Normaalin suuren suosion salaisuus on juuri kaikessa uppiniskaisuudessa ja jääräpäisyydessä.

Kun se tulee areenakeikalle, se ei tee kiivasrytmistä show'ta, jossa roudarit sinkoavat viritetyt instrumentit soittajien kaulaan samalla kun kappaleet vaihtuvat lennossa.

Eppu Normaali pitää viritystauon, jonka aikana Martti Syrjä selostaa yleisölle virityksen edistymistä. Eppu Normaali on Suomi-rockin Kalle Päätalo ja Uuno Turhapuro ja Rintamäkeläiset, ja omalla karulla tavallaan se on ylväs yhtye.

Lämmittelijänä toiminut Aknestik on Eppujen tavoin puskenut eteenpäin omalla, hieman sisäänpäin läpiävällä tyylillään. Haukiputaalaisilta urakka on vienyt vain paljon kauemmin.

Eppuihin verrattuna Aknestik on toki 90-luvun yhtye. Iso lava ja sali antoivat soittoon ylimääräistä potkua ja vokalisti Jukka Takalo sai tilaa Morrissey-henkiselle esiintymiselleen. Voimasointuineen ja äänivalleineen Aknestik olisi valmis stadionsarjaan, mutta hittejä pitäisi saada lisää. Nyt Eppu-yleisö muisti yhtyeeltä vasta viimeisenä soitetun Suomirokkia-rallin.

[SULJE]